Takana kaukaisten, lumisten vuorten

Jatkoa viime numerosta...

Televisiotornin bongailun jälkeen törmäsimme sekalaiseen veistäjäsakkiin, jotka olivat kotoisin ympäri maailmaa. Erityisen veljelliseksi meille kävivät alun alkain heput Liettuasta, Uudesta Seelannista, sekä -totta kai- Ruotsista. Aussien lampaita paimentavat naapurismiehet ovat nykyistä Japanian vakiokansaa ja niinpä oppaan nakki napsahti heille. Ja hyville miehille (ja naiselle) napsahtikin. Ukkelit johtivat meidät salaperäisen kuuloiseen, Bossa-nimiseen jazz-ravintolaan. Ja hitto soikoon! Mahti mesta! Jazzi soi ja hienot juomat solisivat kaunihisti kurkkuihimme hämyisessä atmosfäärissä. Jahka Bossat oli novailtu, oli aika siirtyä eteenpäin. Muut lähtivät hotellille, paitsi lammasmiehet.. ja ruotsalaiset, jotka kovasti haastelivat meitä mukaansa Japanin ykkös kulttuurikokemuksen äärelle... Karaokeen! Karaoksessa meininki pärähteli melko kierroksille. Puhelinluettelon kokoisesta listasta käytiin läpi joka helvetin hasselhoffjollotus, sekä joenitkut. Ja jahka olimme asettautuneet kulttuuriin tarpeeksi, saattoi myös ujohkoista Suomen pojista kuulua pihahdus tai toinenkin mikrofonin suuntaan.

Seuraavana aamuna olikin aika kohdata lumenkylmä totuus. Suussamme savusumuinen jälkimaku menneestä illasta ja hilpeistä hepuista vaihtuikin yllättäen galloniin appelsiinimehua ja sateenkaarihaukotuksiin. Pyhitimme aamulla hetken hiljaisuudessa ja lähdimme töihin. Välittömästi veistopaikalle saavuttuamme, selvisikin, että päivä alkaa esiinmarssilla (puhallinorksesterin saattelemana, totta kai!), joka kuvattiin ainakin 600 erilaiseen japanilaiseen televisiosarjaan ja uutiseen. Hellurei. Kipristelimme silmiämme uskomattoman kirkkaassa valossa ja kovassa kansan valvonnan alaisuudessa puolisen tuntia, ennen kuin pääsimme pakenemaan ihanan lumisen kuutiomme kylmään varjoon. Oli aika alkaa.

Päätimme aloittaa työskentelyn marssimalla takaisin hotellin suojiin uudelleen miettimään strategiaamme (ja jyskyttävää päänsärkyämme). Hieman ehkä myös nysväsimme pienoismallia, jotta oikeasti tietäisimme, mitä olemme tekemässä. Sillä aikaa, kun Matti ja Janne aloittivat pienoismallin kanssa painimisen, Leevi lähti kaupoille ostamaan adapteria. Ilmeisesti Suomen ulkopuolella on erilaiset pistokkeet... Täytyy muuten mainita, että on elektroniikkakaupat täkäläisittäin kohtuu övereitä mestoja. Kun kaupan myyjälle esitettiin suomalainen pistoke ja kysyttiin sitä sopeuttajakappaletta, ei mennyt kun hetken heilahdus ja asianomainen oli valtavan japanilaisen sähköinsinöörileegion piirittämänä. Yksissä tuumin leegio selvitti kaipaamamme mallin ja järjesti sen haltuumme. Sanoivat ohjeeksi, että töpseli pitää painaa adapteriin pientä voimaa käyttäen. Paskat. Hikoiltuamme tovin adapterin ja töpselin kanssa oli aika ottaa esiin viiloja, sekä vasara. Ja lattia. Ja seinä. Noin parinkymmenen minuutin päästä joukkueen virallinen metalliseppä sai töpselin taotuksi adapterin yhteyteen. Ja siinä se sitten mainiosti pysyykin. Hassu juttu, sillä pc:n lisäksi myös kameraa pitäisi saada ladattua. Eli pitää vissiin käydä uudella visiitillä ja toistaa koko ruljanssi. Ja hommata Suomesta uudet kaapelit.

Alkutahmeudesta päästyämme ensimmäinen päivä kävikin aika mainiolla tahdilla eteenpäin. Päivän päätteeksi meillä oli kuutiossamme jo pari reikää (yksi per naama) ja sen semmoista. Kuution rei'ittämisen jälkeen vetäydyimme paikallisen miniatyyriburgeriravintolan kautta hotellille vaikenemaan yöksi. Ensimmäiset inhimillsen mittaiset ja laatuiset yöunet viikkoon, ah autuutta!

Toinen päivä alkoi hienosti! Kaikilla oli boogie kohdallaan jo valmiiksi ja into päästä määräämään kuution tulevaa muotoa oli kohtuullisen kova. Kunnes sitten ulkosalla tajusimme, että Sapporon säätila oli asettautunut keväiseen +4 asteen nousulämpöön. Tämä merkitsi sitä, että lunta saatiin luoda t-paitasillaan, mutta kuutio suli silmissä ja riski virheisiin kasvoi aika näppärällä tavalla. Tästäkin huolimatta ryhmämme pureutui uskaliaasti kuution syövereihin, samalla kotimaatamme edustaen. Ja kyllä sitä edustettiinkin! Jatkuvalla syötöllä oli ympärillämme kiinnostunutta kansaa kastiin katsomatta, journalismia kirjoitettuna, kuten myös televisioitunakin sekä kosolti lapsosia, turisteja ja muuta kummalista kuppikuntaa. Meininki oli erittäin rock 'n roll!

Illan vihdoin saavuttua, meitä lähestyi kokemus, joka ylitti koko joukkueen diipeimmätkin odotukset: paikallinen kontaktimme Hideaki Mitsumoto (Suomi-Sapporo -seura) tuli kaapimaan väsyneet ruhojemme jäänteent lumihangesta ja kiidätti meidät Japanin Mersullaan pikaiseen muonitushuoltoon erääseen sapporolaiseen liukuhihnaravintolaan. Mesta oli aivan käsittämätön! Tilasimme koko länkkärimaailmalle lähes tuntemattoman repertuaarin alkaen barbababoista ja hattivateista päättyen Umppa-lumppiin. Listan kiintoisin kohta oli lännessä kauhua kylvävä fugu, eli pallokala. Oli muuten tosi hyvää. Ja vielä ollaan hengissäkin. Maittavan aterian jälkeen palan painikkeeksi Hideaki oli järjestänyt meille tilaisuuden kokeilla japanilaista saunavastiketta. Hän vei meidät vajaan tunnin ajomatkan päähän Sapporon laitamille vuoriston keskelle. Sanoin ei pysty kuvailemaan sitä paikkaa, johon meidät vietiin, mutta kaiketi vähimmillään sitä voisi kutsua kuumaksi lähteeksi. Asettauduimme kuuman veden huomaan ja rentouduimme. Siinä, vuoriston syleilyssä kuumassa vedessä istuminen ja hiljaisuutta kuunteleminen oli lähes hengellinen kokemus. Enempää ei karski suomalainen veistäjä osaa kuvailla. Sen sijaan suositella osaamme. Käykää!

Päivää numero kolme odotellessa, Ragnarök vetäytyy limboon.