Limbosta takaisin eetteriin

[Edit: Syvimmät pahoittelumme blogimme väliaikaisesta tahmaantumisesta. Aikataulumme kiristyivät, päivät pitenivät ja internettiin laitettavasta ajasta tuli pienoinen harvinaisuus. Mutta hyviä uutisia! Emme ole unohtaneet, mitä kaikkea meille tapahtui, joten etenemme "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" -metodilla ja päivitämme kuluvan viikon aikana loputkin reissumme kuulumiset.]



Seuraavana aamuna kaikilla oli vaikeaa nousta ylös sängystä. Kuumat läheet nuudeloittivat raskaita runkojamme vielä kummasti. Mutta ylös oli päästävä ja töitä oli vielä kosolti tehtävänä. Valitukset pois ja hommiin! Mutta voi! Kuumat lähteet aiheuttivat ilmeisesti väliaikaista pään pehmenemistä ja anteeksiantamatonta huolimattomuutta ja näinhän siinä kävi, että Leevin veistohaalarit ottivat ja unohtuivat kylpylään. Kotimaan lipun riisumisesta sakotetaan kuin rintamakarkuruudesta. Eli huima määrä piikittelyä ja ilkkumista oli odotettavissa. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä vatvomaan menneitä, joukkueen matkatavaroista löytyi yllättäen sopivan väriset ja kokoiset housut, jotka saivat luvan kelvata.

Eilisen päivän plussakelit nousivat vielä parilla asteella ylöspäin, joten kuution kimpussa pystyi työskentelemään vain varjoisilla puolilla, sekä sisäpuolella. Lämpötilan aiheuttamat ongelmat näkyivät kaikkialla, hyvin harva joukkue jatkoi työskentelyään auringon ollessa betonihorisontin yläpuolella. Mutta meillä oli kiire, joten hyyyvin varovaisesti jatkoimme uurastustamme. Olimme jo saada aidosti hyvän flown työhömme ja kuutio keveni hetki hetkeltä, kunnes yhtäkkiä työmme keskeytettiin. Odori Parkin toisessa päässä oli jokin iso veistos sortunut erään pahaa aavistamattoman mummelin niskaan ja kaikkialle komennettiin tunnin työseisaus. Poliisi kiisi paikalle, me laahauduimme taukotupaan.

Pakkotauon tuoma murheen alho kuitenkin karisi niskoiltamme lähes välittömästi astuttuamme taukotupaan. Ilmeisesti muut joukkueet olivat jo hyväksyneet sen tosiasian, ettei sellaisilla keleillä kannata veistää ja tunnelma olikin katossa. Tunnelman kattoutumista omalta osaan auttoi koko veistoporukalle iloinen huuto oviaukosta "BEER TIME". Tapahtuman järjestäjä tarjosi veistäjille oluet ikään kuin pienenä spirit-lifterinä. Muiden joukkueiden säteilemän hyvätuulisuuden lisäksi mieliämme kirkasti paikalla olleet neljä lasta, jotka olivat tulleet isäänsä moikkaamaan. Kyseessä oli Uusi-Seelantilaisen joukkueen johtajan, Simonin muksut. Jessus, mitä show-hirmuja! Tunti lipsahti ohi niin, ettei sitä edes huomattu ja kun se huomattiin, juoksimme kiireen vilkkaan hysterian vielä kipunoidessa palleastamme kohti veistosta. Veistämiseen tuli aivan järjetön rokki-meininki ja sen siivittämänä meillä oli veistämisen lomassa intoa pieneen pelleilyynkin.

Iltaa kohden veistokelit kävivät kylmemmiksi ja meidän ei tarvinnut enää olla liian varovaisia. Tosin, varjopuolena tälle kaikelle oli se, että kun ensin veistimme vettä, jouduimme nyt veistämään jäätä. Mihin se lumi oikein jäi!? Ikävää siitä oikeastaan teki vain se, että työkalujen terät tylsyivät aivan huippuvauhtia ja vaikka meillä oli teroitusvälineet mukanamme, meillä ei joko ollut aikaa teroittaa työkaluja, tai teroitusvehkeet olivat lainassa muiden maiden edustuksilla. Venäläisille, ruotsalaisille, chileläisille ja uusi-seelantilaisille kelpasi lainaksi muuten muitakin työkalujamme. Tästä olemme kovin ylpeitä. No, niillä mennään mitä tarjotaan. Pistimme kaiken raivomme kuutioon, siirtäen taka-alalle omat tarpeemme. Matti käytti maagista "Mr. Miyagi" -liikettä niin paljon ja lujaa, että liikesarja imaisi elinvoiman Matti-paran käsinahoista. Matin kädet nähtyään eräs tuomari huolestui ja siitä eteenpäin pysäyttelikin meitä tasaisin väliajoin käsihuoltoa varten. Herralla oli mukanaan mystistä tiikerilinimenttiä, jota hän sitten hieroi kipeisiin käpäliimme. Eipä ole moista ennen vastaan tullut! Hidasteista huolimatta saimme loppupäivän kulumaan aivan hilpeissä tunnelmissa ja olo oli mitä mainioin.

Työpäivän jälkeen meitä odotti jälleen melkoiset pidot. Hideaki oli suorittanut pientä lähimaaston tiedustelua ja löytänyt meille ravintolan aivan veistopaikan vierestä. Ravintolan nimeähän me emme satu muistamaan, mutta sitä paikkaa emme unohda koskaan! Kyseessä oli juuri sellainen tavallisen japanilaisen ravintola, jossa ei länkkärikulttuurista liikaa muistutuksia löytynyt. Homma toimi siten, että pytään tuotiin hehkuvan kuumilla kivihiilillä täytetty uurna ja sen päälle asetettiin ritilä. Länkkärit kutsuisivat sellaista varmaankin grilliksi... Ruokalistalta tilattiin sitten oikeastaan aivan kaikkea. Söimme oikeastaan kaikkea, mitä normaali suomalainen makkarakin sisältää, mutta vaan alkuperäisessä muodossaan. Suolet, rustot, niskat, kyljet, kaikki mitä suurinta herkkua! Ilta taittui yöhön syödessä ja jutellessa. Palattuamme hotellille kello oli jo paljon ja jälleen joukkue, itselleen tyypilliseen tapaan nukkuu yöunensa lyhyinä.