Kuumia naamarättejä ja perspesureita

[Edit: Rakkaat lukijat, jälleen esitämme äärettömät pahoittelumme päivittelyyn syöpyneestä katkoksesta. Palattuamme kotomaahan jouduimme nimittäin laiminlyötyjen velvollisuuksien kurimukseen, jonka syövereistä paluu vei aikansa. Lemppasimme velvollisuudet hetkeksi ja kirjoitimme tämän blogin päätökseen elämän ryvettäneen ulkomuistin sekä muistiinpanojemme perusteella.]



Viimeinen veistopäivä toi tullessaan uusia tunteita. Vielä oli aivan kamalasti töitä jäljellä... Mutta siitä viis, kelin ja aikarajoitteiden puitteissa meillä oli edessämme ensimmäinen järkevä veistopäivä! Varistelimme edellisen yön miniatyyriunet harteiltamme, suoritimme nopean kenkien ja sukkien kuivatuksen hiustenkuivaajaa apuna käyttäen ja teimme pikaisen lähestymissuunnitelman. Päivän työaikataulu oli selvä; työtä tauotta. Tai niinhän me luulimme. Tuttuun totuttuun tapaan työmme keskeytyi tuon tuostakin yleisön meitä kohtaan osoittaman kiinnostuksen takia. Sattui siinä väen seassa muutama yrityspamppukin vastaan tulemaan. Japan Airlinesin vtj nyt yhden mainitaksemme... Regulaarin kansan lisäksi kevyttä kummastusta aiheutti Kiinan televisiouutisten työryhmä, jonka kuvaaja päätti hetken mielijohteesta syöksyä kamera edellä suoraan veistoksemme uumeniin, pelästyttäen erään joukkueemme karvaturvista pahemman päiväisesti... Peljästyksestä toivuttuamme olimme sen verran hövelillä tuulella, että annoimme kommunistisen kansantasavallan liberaalille toimitukselle pienimuotoisen haastattelun. Nimesivät meidät kylmän ilman spesialisteiksi.

Kiireemme oli yleisövierailujen lomassa sen verran tiukka, että ruokatunti jäi olemattomaksi. Intialaisten rahoittaja ja hyväntekijä oli tapansa mukaisesti valmistanut aitoa kotikeittiön ruokaa. Tarjolla oli Intian lahja kulinaristeille ympäri maailman; currya! Lohduttoman herkullinen tarjoilu sai pojat polvilleen, mutta kiire ja työ tulivat edelle. Matti kauhoi curryt naamaan sekunneissa. Janne ja Leevi tyytyivät mehudieettiin. Samassa yhteydessä täytimme osamme veistäjille osoitetusta velvollisuudesta: jokaisella joukkueella oli jaettavanaan 6 pistettä, jotka noteerattiin tuomariston varsinaisesta pisteytyksessä. Pisteet annettiin suljetulla äänestyksellä. Mahat enemmän tai vähemmän täysinä jätimme muut, osa jo työnsä valmiiksi saaneet veistäjät jatkamaan pitoja ja palasimme taistelutantereeksi muodostuneelle veistopaikalle. Täällä ratkeaisi kehtaammeko palata kotiin, vai onko kohtalomme ryömiä kiven alle häpeämään.

Ilta pimeni ja kello kävi. Työtä oli tehtävänä vielä aivan liikaa ja jouduimmekin jättämään yleisön viihdytyksen hieman vähemmälle. Oikeastaan niin vähälle, ettei kanssakäymistä ihmisten kanssa enää juuri harrastettu. Meille oli tarjottu aivan upea tilaisuus vierailla Hideakin suomenkielen luennolla, mutta kuten yleisökin, myös luentovierailu sai jäädä. Jäätikkölasit silmille ja kuurat naamalle! Aikamme riehuttua meidät yllätettiin iloisesti! Suomenkielen opiskelijat tekivät muhamedit ja tulivat kuin tulivatkin vuorelle. Sydämemme herkistyi ja päätimme uhrata heille pienen sirpaleen niin kovin vähiin huoenevaa aikaamme. Ja hyvä niin, saimme Sapporo-merkkistä tehojuomaa ja iloista juttuseuraa. Power Ranger -oloissa siirryimme viimeiselle tunnille. Tiesimme, ettei työmme laatu vie meitä mitaleille, mutta habitus... se habitus. Se jäi ikuisesti eloon japanilaisten mieliin ja pienikokoisiin kehoihinsa nähtynä yllättävän suuriin sydämiin. Hakkasimme päälle kuin Sven Dufva konsanaan. Kynsin hampain, petkelein ja raspein. Ja raivolla. Yleisö mylvi kannustuksia ja tästä aiheutunut meluvalli valoi meihin sisua, jolla puristimme viimeisetkin luovuutemme rippeet ja mehut. Yötaivaan halkaisi megafoneista tullut särisevä huuto "Sculpting time is up! Clean your areas!".

Istuimme jälleen eilisestä tutussa grilliravintolassa, Kinchanissa. Seuraksi meille oli lähtenyt osa suomenkielen luokasta. Keskustelu sorisi savuisessa ympäristössä, mutta kolme karvaturpaa olivat vaiti. Onnen, hämmennyksen ja väsymyksen sekainen olotila tarjosi melko paljon hämmennystä. Nousimme kuitenkin olotilojen yläpuolelle ja saimme itsestämme jälleen kutakuinkin seurapiirikelpoisia. Opimme ympäröivän seurueen nimet ja liityimme parhaamme mukaan keskusteluihin. Eräs seurueeseen kuulunut rouvas-henkilö kertoi olevansa ammatiltaan hieroja. Siis, ihan oikea hieroja, ei mikään fetissihieroja... Tämän kuultuamme päätimme sovelluttaa hänen taitojaan raskaan työn uurtamiin harteisiimme. Ah, onnea!

Aivan hienon illan päätteeksi paarustimme takaisin hotellille. Väsymys oli siirtymässä uudenkaltaisen hysterian tasolle. Istuimme hetken ajan sohvilla ja koomasimme. Hyvän koomailun keskeytti käsittämätön naurun remakka, joka kantautui vessan suunnalta. Yksi joukkueen jäsenistä oli livahtanut vessaan kokeilemaan japanilaisen saniteettitietokoneen toimintaa. Toinen joukkueemme jäsenistä halusi myös kokeilla kyseistä tekniikan ihmettä, mutta saattoi ehkä ymmärtää sen toiminnan hieman väärin. Jos, rakkaat lukijat ihmttelette päissänne, onko perspesurista naamapesuriksi, älkää ihmetelkö enää. Kyllä on. Hysteria levisi koko joukkueeseen kuvatessamme iloista tapahtumaa erilaisin muodoin. Nyt olemme varmasti nähneet kaiken. Vaivuimme kuolemankaltaiseen uneen.