Limbosta takaisin eetteriin

[Edit: Syvimmät pahoittelumme blogimme väliaikaisesta tahmaantumisesta. Aikataulumme kiristyivät, päivät pitenivät ja internettiin laitettavasta ajasta tuli pienoinen harvinaisuus. Mutta hyviä uutisia! Emme ole unohtaneet, mitä kaikkea meille tapahtui, joten etenemme "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" -metodilla ja päivitämme kuluvan viikon aikana loputkin reissumme kuulumiset.]



Seuraavana aamuna kaikilla oli vaikeaa nousta ylös sängystä. Kuumat läheet nuudeloittivat raskaita runkojamme vielä kummasti. Mutta ylös oli päästävä ja töitä oli vielä kosolti tehtävänä. Valitukset pois ja hommiin! Mutta voi! Kuumat lähteet aiheuttivat ilmeisesti väliaikaista pään pehmenemistä ja anteeksiantamatonta huolimattomuutta ja näinhän siinä kävi, että Leevin veistohaalarit ottivat ja unohtuivat kylpylään. Kotimaan lipun riisumisesta sakotetaan kuin rintamakarkuruudesta. Eli huima määrä piikittelyä ja ilkkumista oli odotettavissa. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä vatvomaan menneitä, joukkueen matkatavaroista löytyi yllättäen sopivan väriset ja kokoiset housut, jotka saivat luvan kelvata.

Eilisen päivän plussakelit nousivat vielä parilla asteella ylöspäin, joten kuution kimpussa pystyi työskentelemään vain varjoisilla puolilla, sekä sisäpuolella. Lämpötilan aiheuttamat ongelmat näkyivät kaikkialla, hyvin harva joukkue jatkoi työskentelyään auringon ollessa betonihorisontin yläpuolella. Mutta meillä oli kiire, joten hyyyvin varovaisesti jatkoimme uurastustamme. Olimme jo saada aidosti hyvän flown työhömme ja kuutio keveni hetki hetkeltä, kunnes yhtäkkiä työmme keskeytettiin. Odori Parkin toisessa päässä oli jokin iso veistos sortunut erään pahaa aavistamattoman mummelin niskaan ja kaikkialle komennettiin tunnin työseisaus. Poliisi kiisi paikalle, me laahauduimme taukotupaan.

Pakkotauon tuoma murheen alho kuitenkin karisi niskoiltamme lähes välittömästi astuttuamme taukotupaan. Ilmeisesti muut joukkueet olivat jo hyväksyneet sen tosiasian, ettei sellaisilla keleillä kannata veistää ja tunnelma olikin katossa. Tunnelman kattoutumista omalta osaan auttoi koko veistoporukalle iloinen huuto oviaukosta "BEER TIME". Tapahtuman järjestäjä tarjosi veistäjille oluet ikään kuin pienenä spirit-lifterinä. Muiden joukkueiden säteilemän hyvätuulisuuden lisäksi mieliämme kirkasti paikalla olleet neljä lasta, jotka olivat tulleet isäänsä moikkaamaan. Kyseessä oli Uusi-Seelantilaisen joukkueen johtajan, Simonin muksut. Jessus, mitä show-hirmuja! Tunti lipsahti ohi niin, ettei sitä edes huomattu ja kun se huomattiin, juoksimme kiireen vilkkaan hysterian vielä kipunoidessa palleastamme kohti veistosta. Veistämiseen tuli aivan järjetön rokki-meininki ja sen siivittämänä meillä oli veistämisen lomassa intoa pieneen pelleilyynkin.

Iltaa kohden veistokelit kävivät kylmemmiksi ja meidän ei tarvinnut enää olla liian varovaisia. Tosin, varjopuolena tälle kaikelle oli se, että kun ensin veistimme vettä, jouduimme nyt veistämään jäätä. Mihin se lumi oikein jäi!? Ikävää siitä oikeastaan teki vain se, että työkalujen terät tylsyivät aivan huippuvauhtia ja vaikka meillä oli teroitusvälineet mukanamme, meillä ei joko ollut aikaa teroittaa työkaluja, tai teroitusvehkeet olivat lainassa muiden maiden edustuksilla. Venäläisille, ruotsalaisille, chileläisille ja uusi-seelantilaisille kelpasi lainaksi muuten muitakin työkalujamme. Tästä olemme kovin ylpeitä. No, niillä mennään mitä tarjotaan. Pistimme kaiken raivomme kuutioon, siirtäen taka-alalle omat tarpeemme. Matti käytti maagista "Mr. Miyagi" -liikettä niin paljon ja lujaa, että liikesarja imaisi elinvoiman Matti-paran käsinahoista. Matin kädet nähtyään eräs tuomari huolestui ja siitä eteenpäin pysäyttelikin meitä tasaisin väliajoin käsihuoltoa varten. Herralla oli mukanaan mystistä tiikerilinimenttiä, jota hän sitten hieroi kipeisiin käpäliimme. Eipä ole moista ennen vastaan tullut! Hidasteista huolimatta saimme loppupäivän kulumaan aivan hilpeissä tunnelmissa ja olo oli mitä mainioin.

Työpäivän jälkeen meitä odotti jälleen melkoiset pidot. Hideaki oli suorittanut pientä lähimaaston tiedustelua ja löytänyt meille ravintolan aivan veistopaikan vierestä. Ravintolan nimeähän me emme satu muistamaan, mutta sitä paikkaa emme unohda koskaan! Kyseessä oli juuri sellainen tavallisen japanilaisen ravintola, jossa ei länkkärikulttuurista liikaa muistutuksia löytynyt. Homma toimi siten, että pytään tuotiin hehkuvan kuumilla kivihiilillä täytetty uurna ja sen päälle asetettiin ritilä. Länkkärit kutsuisivat sellaista varmaankin grilliksi... Ruokalistalta tilattiin sitten oikeastaan aivan kaikkea. Söimme oikeastaan kaikkea, mitä normaali suomalainen makkarakin sisältää, mutta vaan alkuperäisessä muodossaan. Suolet, rustot, niskat, kyljet, kaikki mitä suurinta herkkua! Ilta taittui yöhön syödessä ja jutellessa. Palattuamme hotellille kello oli jo paljon ja jälleen joukkue, itselleen tyypilliseen tapaan nukkuu yöunensa lyhyinä.

Takana kaukaisten, lumisten vuorten

Jatkoa viime numerosta...

Televisiotornin bongailun jälkeen törmäsimme sekalaiseen veistäjäsakkiin, jotka olivat kotoisin ympäri maailmaa. Erityisen veljelliseksi meille kävivät alun alkain heput Liettuasta, Uudesta Seelannista, sekä -totta kai- Ruotsista. Aussien lampaita paimentavat naapurismiehet ovat nykyistä Japanian vakiokansaa ja niinpä oppaan nakki napsahti heille. Ja hyville miehille (ja naiselle) napsahtikin. Ukkelit johtivat meidät salaperäisen kuuloiseen, Bossa-nimiseen jazz-ravintolaan. Ja hitto soikoon! Mahti mesta! Jazzi soi ja hienot juomat solisivat kaunihisti kurkkuihimme hämyisessä atmosfäärissä. Jahka Bossat oli novailtu, oli aika siirtyä eteenpäin. Muut lähtivät hotellille, paitsi lammasmiehet.. ja ruotsalaiset, jotka kovasti haastelivat meitä mukaansa Japanin ykkös kulttuurikokemuksen äärelle... Karaokeen! Karaoksessa meininki pärähteli melko kierroksille. Puhelinluettelon kokoisesta listasta käytiin läpi joka helvetin hasselhoffjollotus, sekä joenitkut. Ja jahka olimme asettautuneet kulttuuriin tarpeeksi, saattoi myös ujohkoista Suomen pojista kuulua pihahdus tai toinenkin mikrofonin suuntaan.

Seuraavana aamuna olikin aika kohdata lumenkylmä totuus. Suussamme savusumuinen jälkimaku menneestä illasta ja hilpeistä hepuista vaihtuikin yllättäen galloniin appelsiinimehua ja sateenkaarihaukotuksiin. Pyhitimme aamulla hetken hiljaisuudessa ja lähdimme töihin. Välittömästi veistopaikalle saavuttuamme, selvisikin, että päivä alkaa esiinmarssilla (puhallinorksesterin saattelemana, totta kai!), joka kuvattiin ainakin 600 erilaiseen japanilaiseen televisiosarjaan ja uutiseen. Hellurei. Kipristelimme silmiämme uskomattoman kirkkaassa valossa ja kovassa kansan valvonnan alaisuudessa puolisen tuntia, ennen kuin pääsimme pakenemaan ihanan lumisen kuutiomme kylmään varjoon. Oli aika alkaa.

Päätimme aloittaa työskentelyn marssimalla takaisin hotellin suojiin uudelleen miettimään strategiaamme (ja jyskyttävää päänsärkyämme). Hieman ehkä myös nysväsimme pienoismallia, jotta oikeasti tietäisimme, mitä olemme tekemässä. Sillä aikaa, kun Matti ja Janne aloittivat pienoismallin kanssa painimisen, Leevi lähti kaupoille ostamaan adapteria. Ilmeisesti Suomen ulkopuolella on erilaiset pistokkeet... Täytyy muuten mainita, että on elektroniikkakaupat täkäläisittäin kohtuu övereitä mestoja. Kun kaupan myyjälle esitettiin suomalainen pistoke ja kysyttiin sitä sopeuttajakappaletta, ei mennyt kun hetken heilahdus ja asianomainen oli valtavan japanilaisen sähköinsinöörileegion piirittämänä. Yksissä tuumin leegio selvitti kaipaamamme mallin ja järjesti sen haltuumme. Sanoivat ohjeeksi, että töpseli pitää painaa adapteriin pientä voimaa käyttäen. Paskat. Hikoiltuamme tovin adapterin ja töpselin kanssa oli aika ottaa esiin viiloja, sekä vasara. Ja lattia. Ja seinä. Noin parinkymmenen minuutin päästä joukkueen virallinen metalliseppä sai töpselin taotuksi adapterin yhteyteen. Ja siinä se sitten mainiosti pysyykin. Hassu juttu, sillä pc:n lisäksi myös kameraa pitäisi saada ladattua. Eli pitää vissiin käydä uudella visiitillä ja toistaa koko ruljanssi. Ja hommata Suomesta uudet kaapelit.

Alkutahmeudesta päästyämme ensimmäinen päivä kävikin aika mainiolla tahdilla eteenpäin. Päivän päätteeksi meillä oli kuutiossamme jo pari reikää (yksi per naama) ja sen semmoista. Kuution rei'ittämisen jälkeen vetäydyimme paikallisen miniatyyriburgeriravintolan kautta hotellille vaikenemaan yöksi. Ensimmäiset inhimillsen mittaiset ja laatuiset yöunet viikkoon, ah autuutta!

Toinen päivä alkoi hienosti! Kaikilla oli boogie kohdallaan jo valmiiksi ja into päästä määräämään kuution tulevaa muotoa oli kohtuullisen kova. Kunnes sitten ulkosalla tajusimme, että Sapporon säätila oli asettautunut keväiseen +4 asteen nousulämpöön. Tämä merkitsi sitä, että lunta saatiin luoda t-paitasillaan, mutta kuutio suli silmissä ja riski virheisiin kasvoi aika näppärällä tavalla. Tästäkin huolimatta ryhmämme pureutui uskaliaasti kuution syövereihin, samalla kotimaatamme edustaen. Ja kyllä sitä edustettiinkin! Jatkuvalla syötöllä oli ympärillämme kiinnostunutta kansaa kastiin katsomatta, journalismia kirjoitettuna, kuten myös televisioitunakin sekä kosolti lapsosia, turisteja ja muuta kummalista kuppikuntaa. Meininki oli erittäin rock 'n roll!

Illan vihdoin saavuttua, meitä lähestyi kokemus, joka ylitti koko joukkueen diipeimmätkin odotukset: paikallinen kontaktimme Hideaki Mitsumoto (Suomi-Sapporo -seura) tuli kaapimaan väsyneet ruhojemme jäänteent lumihangesta ja kiidätti meidät Japanin Mersullaan pikaiseen muonitushuoltoon erääseen sapporolaiseen liukuhihnaravintolaan. Mesta oli aivan käsittämätön! Tilasimme koko länkkärimaailmalle lähes tuntemattoman repertuaarin alkaen barbababoista ja hattivateista päättyen Umppa-lumppiin. Listan kiintoisin kohta oli lännessä kauhua kylvävä fugu, eli pallokala. Oli muuten tosi hyvää. Ja vielä ollaan hengissäkin. Maittavan aterian jälkeen palan painikkeeksi Hideaki oli järjestänyt meille tilaisuuden kokeilla japanilaista saunavastiketta. Hän vei meidät vajaan tunnin ajomatkan päähän Sapporon laitamille vuoriston keskelle. Sanoin ei pysty kuvailemaan sitä paikkaa, johon meidät vietiin, mutta kaiketi vähimmillään sitä voisi kutsua kuumaksi lähteeksi. Asettauduimme kuuman veden huomaan ja rentouduimme. Siinä, vuoriston syleilyssä kuumassa vedessä istuminen ja hiljaisuutta kuunteleminen oli lähes hengellinen kokemus. Enempää ei karski suomalainen veistäjä osaa kuvailla. Sen sijaan suositella osaamme. Käykää!

Päivää numero kolme odotellessa, Ragnarök vetäytyy limboon.

Japani, päivä 1

Japani. Lento Suomesta lähti tunnin myöhässä, eli paremmin aikataulussa kun VR... Lentokone oli miellyttävä. Iso ja meluisa. Paljon palvelua ja palveluita. Matkaa edeltävänä päivänä tuli kuumoteltua, notta miten sitä viettäisi aikaansa pitkällä lennolla, mutta moista ongelmaa ei päässyt onneksi syntymään. Istuuduttuamme lentokoneen kohdunkaltaiseen penkkiin sulkeuduimme audiovisuaaliseen ihmemaailmaan. Kiitos Finskille yllättävän hyvästä sapuskasta, sekä näyttöruudun tarjoamasta valinnan vapaudesta!

Lento päättyi Tokioon Naritan lentokentälle, joka oli yllättävän vanhanaikainen ollakseen Japanin kaltaisen superelektroniikkamaan tuotos. Naritalla olikin aikaa pööpöillä ja juoda parit kenttäoluet. Ilmassa oli kevättä ja lämpöä. Tokiosta siirryimme vanhaan McDonnel&Douglas 11 -malliseen koneeseen, joka kiikutti meidät natisevassa alumiinirungossaan kohti Sapporoa. Lennosta sinänsä ei ole raportoitavaa. Tiimi latautui. Sapporon keli on huomattavasti lumisempi kuin Tokiossa, tuntui kuin olisi tullut takaisin Suomeen. Ainoastaan, että meininki on överimpi. Aivan totaalisesti. Kaikki on isoa ja kaikkea on paljon. Sama koskee kielimuuria, johon tuon tavastakin törmäämme. Esimerkiksi taksikusikille oli kohtalaisen vaikea selittää haluistamme päästä hotellille. Hommaa ei helpottanut sekään, että hotellillamme on ainakin kolme erilaista nimeä, jota jaella kansan tietoisuuksiin. Eli ei Hokkaido Kosei Nenkin Kaikan, vaan Geibunkan. Tai Bouquette.. tai mikä se nyt oli. Tästäkin huolimatta saapumisemme hotellille olisi voinut olla paljon hankalmpaakin. Ja kielimuuristakin päästään yli tai ympäri kun kumarrellaan ja hymyillään paljon. Se, että meneekö viesti sillä perille onkin sitten toinen asia. Hotellilta meidät kiikutettiin parin korttelin päähän TV-tornille, jossa oli avajaisseremoniat. Joista me myös sujuvasti myöhästyimme noin seremonian keston verran. Mutta mitä teimme, kun seremoniapumaskat oli hoidettu? Kuinka pärjäävät pojat maailmalla? Lukekaa seuraava päivitys, niin kerromme.