Epilogi

Eeppisestä reissustamme on kulunut kuukauden päivät ja olemme hiljalleen palautunet arkeen. Näin jälkikäteen asioita ajatellessa huomaamme, että on hieman helpompaa suhtautua tekemisiimme objektiivisesti. Spekuloidaanpa aluksi hieman työmme lopputulosta. Vaikka saimme jopa mahdollisuuden harjoitella työtämme Rukalla, emme silti päässeet toivomaamme tulokseen. Johtuuko tämä lumilaatujen ja kelien eroista, lähes pakollisista edustustehtävistä, jotka veivät aikaa veistolta, vai oliko kyseessä jokin suurempi ulkopuolinen tekijä? Aesirit? Oli miten oli ja selitykset sikseen. Karu totuus on se, ettemme yltäneet kykyjemme äärille asti ja vaikka olisimmekin, seura oli niin Kruppin-teräksistä, että olisimme olleet joka tapauksessa altavastaajia. Kultamitalit tuodaan kotiin sitten muutaman dekadin kuluttua...

Kuten edellä sanottu, taso näissä kilpailuissa oli järjettömän kova ja ammattimainen. Kilpailussa eniten edustettuna oli aasialaisille ominainen, erittäin detaljeihin ja ornamentiikkaan painottuva tyyli. Tässä on kuitenkin ollut havaittavissa pientä muutosta: Pohjois-Euroopasta tulleet modernimmat ja minimalistisemmat työt ovat niittäneet kunniaa kärkisijoilla viimeisen muutaman vuoden aikana. Tämä on hyvä myös meidän kannaltamme, sillä jääräpäisesti olemme päättäneet pitäytyä meille ominaisessa, suoraviivaisessa tyylissämme.

Summa summarum. Ulkomaan debyyttimme oli meille ikimuistoinen kokemus ja poiki meille runsaasti uusia kontakteja, mahdollisuuksia ja turhia toiveita. Pysykää kanavalla sillä vuodenajasta huolimatta, ikitalvi on tulossa.

Ennen poistumistamme eetteristä haluamme vielä kiittää ihmisiä ja tahoja, jotka mahdollistivat matkamme. Kiitokset kuuluvat ensinnäkin Kouvolan kaupungille ja Kymenlaakson ammattikorkeakoululle, sekä nimettömänä pysyvälle hyväntekijällemme rahallisesta tuesta. Kulttuurin tukeminen on tärkeää.

Meidät huomioitiin ja saimme paljon kiitosta holistisesta lähestymisestämme projektiin. Tämä tarkoittaa myös yhteneväistä ulkoasuamme ja siitä osin huokunutta hillitöntä habitusta. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman varustesponsoriamme, joka pyyteettömästi tarjosi meille kaiken tarvitsemamme kalsareista ja sukista aina maailman mageimpiin blehoihin ja takkeihin asti. Tuhannet kiitokset Varusteleka Oy:lle!

Japanin päästä haluaisimme kiittää kilpailun järjestäjiä, veistotovereitamme ja erityisesti Hideaki Mitsumotoa. Ilman hänen panostaan matkamme ei olisi saavuttanut sellaisia sfäärejä.

Kiitokset erityisesti Teille!

Oma maa mansikka, muu maa mustikka

Ensimmäinen päivä, jolle ei ole suunniteltu ensimmäistäkään velvoitetta. Akilla oli jälleen Skypetunti, joten päätimme jättää herralle työrauhan ja suuntasimme huolettomina turisteina kohti Sapporon keskustaa. Vailla sen kummempaa päämäärää pööpöilimme pitkin katuja ja tunneleita. Tähtäsimme kohti Odori parkkia reittinämme pisin maanalainen kävelytunneli, jonka olemme nähneet. Kilometri toisensa perään ihmisten valtaamaa ja kauppojen vuoraamaa päivätöntä raittia pitkin lähestyimme vanhaa veistopaikkaamme. Halusimme vielä kerran nähdä veistokset ja saattaa asian siltä osin päätökseen. Jatkoimme päätöntä harhailuamme pitkin Sapporoa tehden täsmäiskuja erinäisiin kauppoihin ja putiikkeihin. Saimme muunmuassa mahdollisuuden tutustua paikalliseen kirjakulttuuriin ja tämä mahdollisti jopa tilanteen pienelle hassuttelulle. Suureksi pettymykseksemme hassuttelumme jäi noteeraamatta ja mielestämme hulvattomat kysymykset koskien eroottisen kuvakirjallisuuden sijaintia otettiin vastaan stooalaisella tyyneydellä. Nautimme muutaman tunnin joutenolosta hektisen rupeaman jälkeen ja tapasimme sattumalta pari tuttuakin...

Pian olimme paluumatkalla Hideakin luo. Saatoimme ehkä unohtaa, missä kohtaa meidän tuli jäädä pois metrosta, joten kaiken varmuuden saavuttamiseksi päädyimme kokeilemaan käytännössä katsoen kaikkia asemia Sapporon ja sen toisen paikan välillä. Päästyämme vihdoin perille, soitimme Hideakille joka pyyhälsi paikalle tuulispäänä. Tarkoituksenamme oli siirtyä ruokakaupan kautta kotiin, mutta löysimmekin itsemme matkan varrelta jälleen yhdestä Hideakin päämme menoksi suunnittelemasta kulttuurikokemuksesta. Kyseessä oli tavanomainen japanilainen korttelikylpylä, jolla oli erikoisuutenaan tarjota virkistävä ja terveysvaikutteinen sähkökylpy. Taas saimme huomata, miten länkkäristä älyttömältä tuntuva idea osoittautuukin täysin kelpo tavaksi huoltaa ruumistaan. Kehot täynnä ampeereita oli hyvä lähteä nauttimaan viimeistä ehtoollista Hideakin luona.

Suunnitelmana oli viettää rauhallinen ilta ruuan ja hyvän seuran parissa. Akin varustukseen kuului suureksi iloksemme meille jo tutuksi tullut pöytägrilli, joka oli tunti tunnin perään pullollaan mitä erinäisimpiä mallikappaleita japanilaisesta floorasta ja faunasta. "Tänään mennään sitten ajoissa nukkumaan", totesivat kaikki joukkueen jäsenet yhteen ääneen. Aamulla olisi bussiyhteys lentoasemalle kello 05:00. Niinpä. Kello 03:00 aikaan huomasimme vielä nauttivamme venäläistä laatujuomaa ja suolakurkkuja. Tyypillistä.

Ummistimme silmämme noin sekunniksi, kunnes Akin isällisen huolehtiva ääni kaikui kuulolapuissamme. Kello kolahti viisi ja pojat pomppasivat pirteinä pystyyn ja harmillisen pikaisten hyvästien jälkeen ampaisimme bussiin. Bussimatka oli onneksi sen verran pitkä, että kerkesimme tutkiskelemaan vielä hetken silmäluomiemme sisäpintoja. Lentokentällä unenpuutteesta johtuva hienoinen sekavuustila sai meidät hieman hämilleen, mutta aikaa oli. Päätimme siis viihdyttää itseämme ja tullihenkilökuntaa vaihtelevalla menestyksellä. Lisäksi suoritimme pienen, kolmiäänisen barber shop -kvartetin massipäälikkömme taskun pohjalta löytyneen kuitin innoittamina. Näin syntyi ajaton hitti, Bump of Chicken. Repertuaariimme kuului lisäksi henkilökunnan halailu ja yleinen hyvän tuulen jakaminen.

Nagoyan lentokentällä tunnelma oli hieman erilainen. Kevyen matkalaukkusekaannuksen jälkeen huomasimme olevamme myöhästymisen partaalla ja jouduimmekin suorittamaan raivoisan AMOK-juoksun kohti kaukoterminaalia ja Finnairin odottavaa alumiinilintua. Juoksuista ja passilippusekoiluista selvittiin ja olimme vihdoin matkalla rakasta koto-Suomea kohti.

Pohjolan lähettiläät

Aamu alkaa A:lla. Jo totuttuun tapaan heräsimme muutaman unisilmäyksen jälkeen valmiiksi katettuun aamiaispöytään. Aamiainen vedettiin pikatahtiin ja ennen kun huomasimmekaan istuimme Hideakin supertoyotaan suuntana pohjoinen Nayoro. Aki halusi viedä meidät katselemaan hieman nuoremman lumenveistokilpailun hedelmiä ja palkintojen jakoa. Iloiseen seurueeseemme mukaan lyöttäytyi myös suomenkielen kurssilta tutuksi tullut Chizuru. Päätimme ajaa maisemareittiä Hokkaidon länsirannikkoa pitkin. Reitti oli pidempi, kuin moottoritie, mutta sitäkin antoisampi. Päästyämme merimaiseman tuntumaan Jannelle heräsi vastustamaton halu päästä dippaamaan itsensä hyytävään Japaninmereen. Teimme tiukan sormi-suuhun- sormi-ilmaan säähavainnon ja totesimme tuulen puhaltavan vaatimattomat 500 km/s. Pyyhkeelle ei siis liene tarvetta...

Jos Suomen sääolosuhteet olivat lähtiessämme julmat, Hokkaidon rannikkosää oli armoton ja hirviömäinen. Karkeasti sanoen näkyvyys oli paikoin täysin nolla. Siinä oli karskimmallakin pohjolan miehellä niskavillat pystyssä. Eipä aikaakaan, kun Hideaki osoitti ylettömän taitonsa pelastamalla koko autoseurueen kelin näkymättömäksi tehneeltä rekalta. Oli selvää, että Hideaki on oikeasti jonkinlainen logistinen ninja! Kiitos Akin taitojen saatoimme antautua tuomamme musiikin syleilyyn. Viikatteen sulosävelten soidessa saattoi kyynel tai pari vierähtää liikuttuneseen tilaan päässeen joukkueen poskille. Tämän peittelimme tosin luontevasti ja taidolla jääkärilaseja hyväksikäyttäen. Älkää kertoko kenellekkään.

Tuntien aurauksen jälkeen pääsimme sijaintiin, joka vaikutti otolliselta Jannen suunnitelemaa pulahdusta varten. Siispä vaatteet pois ja pesulle! Emme ole aivan varmoja, ottivatko japanilaiset ystävämme esitettyä aietta vakavissaan, mutta viimeistään riisuutumisriitti teki asian tolan perin selväksi. Muodostimme työnjaon, jonka johdosta Janne juoksi ilkosillaan kärjessä taisteluparinaan Matti videokameralla aseistettuna ja Leevi antaessa yläilmoista järjestelmäkamerallista tulitukea. Sotasaaliinaan ulvovan aallokon sylistä Janne toi aivan hyvän kiven. Taktinen vetäytyminen takaisin lumivallien päälle oli melkoinen ponnistelu ja vaati uskollisen taisteluparin tuuppausapua. Lumi oli todellakin "dick deep". Pahoittelumme, mutta videomateriaali on GEKADOS ja siihen on pääsy vain korkeimmilla auktoriteeteilla.

Hytistelyn jälkeen lämmittely oli paikallaan ja mikä olisikaan otollisempi paikka, kuin maailman pohjoisin sake-panimo? Sattuipa somasti, moinen löytyi juurikin matkamme varrelta. Tämä oli selvästikin suuren sotastrategi Hideakin ennalta suunnittelam juoni. Antoisan ja kiinnostavan kierroksen jälkeen koeajoimme perskohtaisesti panimon tuotteet. Kaikki 20 laatua. Kippistelimme kaikilla mahdollisilla kielillä, kunnes eteen tuli ylitsepääsemätön aukko sivistyksessä ja tyydyimme tavanomaisimpiin maljapuheisiin, sekä tervehdyksiin.

Lämmettyämme kylliksi jatkoimme matkaamme. Mutta voi! Kauhistuttava myrsky oli kahmaissut moottoritien valkoiseen syleilyynsä, joten jouduimme palaamaan kohti sisämaan suuntaan päästäksemme joskus perillekin. Tuntien raskas moottorimarssi palkittiin perille pääsynä. Kilpailu oli jo käyty, joten pääsimme suoraan ihastelemaan ja arvioimaan taiteilijoiden luomuksia. Perilläolo oli suoranainen helpotus, mutta joukkuetta kalvasi kevyt epätietoisuus paluulennon tulkinnanvaraisesta aikataulusta. Matka tulevaisuuteen oli hämärtänyt ajantajumme. Suureksi onneksi kohtasimme kanadalaisen englanninkielen opettajan, Alecin, joka sen kummempia ihmettelemättä kutsui meidät kotiinsa internetin valisevan tiedon äärelle. Mieli keveni välittömästi, sillä huomasimme lennon lähtevän vasta ihan kohta. Ylihuomenna tarkalleen ottaen. Tiedosta keventyneenä saatoimme osallistua jälleen uusiin Sayonara-juhliin.

Meidät oli kutsuttu vierailevina tähtinä tutustumaan paikallisen kisan veistäjiin. Ajattelimme tulevamme paikalle ja pitävämme matalaa profiilia, mutta pitkään ei sekään onnistunut. Jo ensimmäisissä seremonioissa saimme osaksemme kohtuuttoman määrän huomiota ja kiinnostusta. Tapasimme muun muassa kaksi joviaalia heppua korppeineen Kanadasta. Kaverukset olivat sattumoisin pokanneet kilpailun ensimmäisen sijan kyseisissä veistoissa. Kävi myös ilmi, että kyseiset herrat isännöivät lumenveistäjien kesken erittäin arvostettua lumenveistokilpailua Whitehorsessa, Kanadan Yuoknissa. Paikalla oli jälleen monikansallinen joukko taiteilijoita maailman ääristä. Ensimmäiset juhlat eivät vielä loppuneetkaan, kun meidät jo kutsuttiin seuraaviin bakkanaaleihin. Tässä vaiheessa Hideaki katsoi parhaaksi vetäytyä tatamille latautumaan. Mies suunnitteli ajavansa takaisin vielä saman yön aikana! Me siirryimme latautumaan hieman toisenlaisessa tunnelmassa paikalliseen pubiin. Pubissa jo Sapporossa tapaamamme kansainvälisen lumenveistojärjestön nokkamies kehaisi meitä "aikamoisiksi ambassadoreiksi". Mieltä ylentävän kommentin siivittäminä jatkoimme verkostoitumista lämpimissä tunnelmissa. Pääosin vaihdoimme kulttuuria uusien kanadalaisten ystäviemme, Alecin ja Hollyn, sekä muiden kilpailijoiden kanssa. Vuorokauden vaihduttua tapasimme Akin ja suuntasimme kulkumme takaisin Sapporoon. Ajomatka sujui edelliseen verrattuna inhimillisissä olosuhteissa ja eipä aikaakaan, kun raukeus valtasi ruhomme. Ragnarok koomasi ja Aki asettui aamua sarastavaa noutamaan. Veimme Chizurun kotiinsa ja pääsimme ehjin nahoin hyvin ansaitulle levolle.

Me, seremoniamestarit

Aamu valkeni ja kaupunki heräsi tavanomaiseen, vilkkaaseen arkeensa. Ragnarokkin huoneissa herätyskellot olivat kuitenkin vaiti vielä jonkin aikaa. Saimme ensimmäisen kerran koko reissun ajan nauttia aamu-unisuudestamme. Tosin emme pitkään, sillä 10:30 piti olla jälleen veistoalueella. Tiedossa oli edustustehtäviä juhlallisuuksien muodossa. Veistopaikalta meidät ohjattiin valtavan Taj Mahal-lumipalatsin juurelle, jossa alkoi odotus. Joukkueet ottivat kuvia toisistaan ristiin rastiin ja tunnelma oli kaikin puolin lämmin. Ennen pitkään meidät käskettiin aakkoselliseen järjestykseen ja jonoon palatsin reunustalle. Tästä marssimme tovin odotuksen perästä palatsin edustalla olevalle lavalle torvisoittokuntien ja ylistyssanojen saattelemina. "Finland, the land of thousand lakes, exceptionally good social helthcare and all around good guys...". Edessä oli veistotapahtuman alusta tutuksi tullutta loputtomalta tuntuvaa pönöttelyä ja aplodeerausta.

Hong Kong vei voiton tavattoman omaperäisellä, lohikäärme-aiheisella työllään. Taas. Honkkarin joukkueen tasosta kertoo jotain heidän kilpailumeriittinsä: kansainvälisenä kilpailu on ollut olemassa 39 vuotta, joista team honkkari on osallistunut kilpailuihin 37 kertaa ja voittanut mestaruuden 30 kertaa. Mielestämme merkittävimmät sijoittujat olivat 2. ja 3. joukkue, eli Ruotsi ja Liettua. Tämä lämmitti meitä suunnattomasti, sillä annoimmehan me äänemme juuri näille kahdelle joukkueelle. 4. ja 5. sija menivät Thaimaalle ja Singaporelle.

Ensimmäisen pönöttelytilaisuuden jälkeen siirryimme suoraan seuraavaan vastaavaan. Veistäjien taukotuvassa meitä odotti isokenkäisten lisäksi valtaisan hyvää ruokaa ja ehkä vähän palan painikettakin. Kippis kajahteli kaikilla kielillä, yhdessä ja erikseen. Jahka päivän aloittaneet seremoniat oli lusittu, siirryimme hotellille ja pakkasimme maallisen omaisuutemme kapsäkkeihin ja latasimme laukut Hideakin autoon ja suunnistimme kohti taivaita; Aki nimittäin vei meidät Sapporon legendaariselle mäkihyppytornille. Matka ylös oli näin korkeita paikkoja hyvällä muistaville ukkeleille kohtuu kuumottava. Mutta ne näkymät, voi veljet! Tornin huipulla sijaitsevasta näköalaravintolasta haimme sumpit ja väitteen mukaan Sapporon parhaat pehmis-töötit. Suut makiaina jäimme ihmettelemään sitä aivan päräyttävää maisemaa, joka avauti näköluukkujemme eteen. Keli oli suotuisa ja näimmekin yli 80 kilometrin päässä olevia vuoristoja! Sapporon mäkikotkain pesältä suunnistimme mäen läheisyydessä olevaan Shintolais-pyhättöön, jossa suoritimme ohjeistetun sielunpuhdistusoperaation. Ei vara venettä kaada! Nirvanan saavuttamisen jälkeen Aki heitti meidät takaisin keskustaan ja suuntasi kotiinsa skypetuntia pitämään.

Shintolaisen pyhimysten saattelemana kömmimme takaisin hotellille tuijottelemaan näköradiosta hieman maallisempia asioita. Ilahtuneena ensimmäisestä länkkärille tavanomaisesta rentoutumisriitistä ihmettelimme japanin mitä ihmeellisintä televisiomaailmaa. Kyyneleet silmistä tulvien huutonauroimme todettuamme japanilaisten omalaatuisen otteen mainosmaailmaan. Nippon kazauwa!

Toivuttuamme säihkyvän mainosmaailman aiheuttamista spastisista kohtauksistamme olikin jo aika suunnistaa kohti seuraavia juhlallisuuksia. Tällä kertaa kyseessä oli onneksi epävirallisemmat pidot. Kyseessä oli niinkutsuttu Shabu Shabu - ravintola. Karkeasti suomennettuna se tarkoittaa "lihaa naamaan". Vaivaisen 4000 rahan yksilöhintaan saimme syödä ja juoda ämpäräittäin. Läski lotisi ja iloliemi virtasi. Tämä oli meidän osaltamme viimeinen kerta, kun olisimme samassa tilassa meidän kilpakumppaneiden kanssa ja tunnelma oli kaiken iloisuuden alla jopa hieman haikea. Yhteystietoja vaihdettiin ja tarinaa iskettiin. Poikkesimme illan mittaan myös eräässä australialaisessa sporttibaarissa, jossa törmäsimme Portlandin joukkueen eversti semper-fi Charlieen ja hänen vaimoonsa. Päätimme ottaa yhdet oluet poikkeuksellisen leveähymyisessä seurassa. Viidennen tuopin jälkeen tilasimme taksin ja suuntasimme uuteen majoituspaikkaamme Hideakin lukaaliin. Säästimme kallisarvoista turistiaikaamme ja vähiin huvenneita jenkuloitamme. Tästä vieraanvaraisuuden osoituksesta olemme Hideakille ikuisesti kiitollisia!

Kuumia naamarättejä ja perspesureita

[Edit: Rakkaat lukijat, jälleen esitämme äärettömät pahoittelumme päivittelyyn syöpyneestä katkoksesta. Palattuamme kotomaahan jouduimme nimittäin laiminlyötyjen velvollisuuksien kurimukseen, jonka syövereistä paluu vei aikansa. Lemppasimme velvollisuudet hetkeksi ja kirjoitimme tämän blogin päätökseen elämän ryvettäneen ulkomuistin sekä muistiinpanojemme perusteella.]



Viimeinen veistopäivä toi tullessaan uusia tunteita. Vielä oli aivan kamalasti töitä jäljellä... Mutta siitä viis, kelin ja aikarajoitteiden puitteissa meillä oli edessämme ensimmäinen järkevä veistopäivä! Varistelimme edellisen yön miniatyyriunet harteiltamme, suoritimme nopean kenkien ja sukkien kuivatuksen hiustenkuivaajaa apuna käyttäen ja teimme pikaisen lähestymissuunnitelman. Päivän työaikataulu oli selvä; työtä tauotta. Tai niinhän me luulimme. Tuttuun totuttuun tapaan työmme keskeytyi tuon tuostakin yleisön meitä kohtaan osoittaman kiinnostuksen takia. Sattui siinä väen seassa muutama yrityspamppukin vastaan tulemaan. Japan Airlinesin vtj nyt yhden mainitaksemme... Regulaarin kansan lisäksi kevyttä kummastusta aiheutti Kiinan televisiouutisten työryhmä, jonka kuvaaja päätti hetken mielijohteesta syöksyä kamera edellä suoraan veistoksemme uumeniin, pelästyttäen erään joukkueemme karvaturvista pahemman päiväisesti... Peljästyksestä toivuttuamme olimme sen verran hövelillä tuulella, että annoimme kommunistisen kansantasavallan liberaalille toimitukselle pienimuotoisen haastattelun. Nimesivät meidät kylmän ilman spesialisteiksi.

Kiireemme oli yleisövierailujen lomassa sen verran tiukka, että ruokatunti jäi olemattomaksi. Intialaisten rahoittaja ja hyväntekijä oli tapansa mukaisesti valmistanut aitoa kotikeittiön ruokaa. Tarjolla oli Intian lahja kulinaristeille ympäri maailman; currya! Lohduttoman herkullinen tarjoilu sai pojat polvilleen, mutta kiire ja työ tulivat edelle. Matti kauhoi curryt naamaan sekunneissa. Janne ja Leevi tyytyivät mehudieettiin. Samassa yhteydessä täytimme osamme veistäjille osoitetusta velvollisuudesta: jokaisella joukkueella oli jaettavanaan 6 pistettä, jotka noteerattiin tuomariston varsinaisesta pisteytyksessä. Pisteet annettiin suljetulla äänestyksellä. Mahat enemmän tai vähemmän täysinä jätimme muut, osa jo työnsä valmiiksi saaneet veistäjät jatkamaan pitoja ja palasimme taistelutantereeksi muodostuneelle veistopaikalle. Täällä ratkeaisi kehtaammeko palata kotiin, vai onko kohtalomme ryömiä kiven alle häpeämään.

Ilta pimeni ja kello kävi. Työtä oli tehtävänä vielä aivan liikaa ja jouduimmekin jättämään yleisön viihdytyksen hieman vähemmälle. Oikeastaan niin vähälle, ettei kanssakäymistä ihmisten kanssa enää juuri harrastettu. Meille oli tarjottu aivan upea tilaisuus vierailla Hideakin suomenkielen luennolla, mutta kuten yleisökin, myös luentovierailu sai jäädä. Jäätikkölasit silmille ja kuurat naamalle! Aikamme riehuttua meidät yllätettiin iloisesti! Suomenkielen opiskelijat tekivät muhamedit ja tulivat kuin tulivatkin vuorelle. Sydämemme herkistyi ja päätimme uhrata heille pienen sirpaleen niin kovin vähiin huoenevaa aikaamme. Ja hyvä niin, saimme Sapporo-merkkistä tehojuomaa ja iloista juttuseuraa. Power Ranger -oloissa siirryimme viimeiselle tunnille. Tiesimme, ettei työmme laatu vie meitä mitaleille, mutta habitus... se habitus. Se jäi ikuisesti eloon japanilaisten mieliin ja pienikokoisiin kehoihinsa nähtynä yllättävän suuriin sydämiin. Hakkasimme päälle kuin Sven Dufva konsanaan. Kynsin hampain, petkelein ja raspein. Ja raivolla. Yleisö mylvi kannustuksia ja tästä aiheutunut meluvalli valoi meihin sisua, jolla puristimme viimeisetkin luovuutemme rippeet ja mehut. Yötaivaan halkaisi megafoneista tullut särisevä huuto "Sculpting time is up! Clean your areas!".

Istuimme jälleen eilisestä tutussa grilliravintolassa, Kinchanissa. Seuraksi meille oli lähtenyt osa suomenkielen luokasta. Keskustelu sorisi savuisessa ympäristössä, mutta kolme karvaturpaa olivat vaiti. Onnen, hämmennyksen ja väsymyksen sekainen olotila tarjosi melko paljon hämmennystä. Nousimme kuitenkin olotilojen yläpuolelle ja saimme itsestämme jälleen kutakuinkin seurapiirikelpoisia. Opimme ympäröivän seurueen nimet ja liityimme parhaamme mukaan keskusteluihin. Eräs seurueeseen kuulunut rouvas-henkilö kertoi olevansa ammatiltaan hieroja. Siis, ihan oikea hieroja, ei mikään fetissihieroja... Tämän kuultuamme päätimme sovelluttaa hänen taitojaan raskaan työn uurtamiin harteisiimme. Ah, onnea!

Aivan hienon illan päätteeksi paarustimme takaisin hotellille. Väsymys oli siirtymässä uudenkaltaisen hysterian tasolle. Istuimme hetken ajan sohvilla ja koomasimme. Hyvän koomailun keskeytti käsittämätön naurun remakka, joka kantautui vessan suunnalta. Yksi joukkueen jäsenistä oli livahtanut vessaan kokeilemaan japanilaisen saniteettitietokoneen toimintaa. Toinen joukkueemme jäsenistä halusi myös kokeilla kyseistä tekniikan ihmettä, mutta saattoi ehkä ymmärtää sen toiminnan hieman väärin. Jos, rakkaat lukijat ihmttelette päissänne, onko perspesurista naamapesuriksi, älkää ihmetelkö enää. Kyllä on. Hysteria levisi koko joukkueeseen kuvatessamme iloista tapahtumaa erilaisin muodoin. Nyt olemme varmasti nähneet kaiken. Vaivuimme kuolemankaltaiseen uneen.