Pohjolan lähettiläät

Aamu alkaa A:lla. Jo totuttuun tapaan heräsimme muutaman unisilmäyksen jälkeen valmiiksi katettuun aamiaispöytään. Aamiainen vedettiin pikatahtiin ja ennen kun huomasimmekaan istuimme Hideakin supertoyotaan suuntana pohjoinen Nayoro. Aki halusi viedä meidät katselemaan hieman nuoremman lumenveistokilpailun hedelmiä ja palkintojen jakoa. Iloiseen seurueeseemme mukaan lyöttäytyi myös suomenkielen kurssilta tutuksi tullut Chizuru. Päätimme ajaa maisemareittiä Hokkaidon länsirannikkoa pitkin. Reitti oli pidempi, kuin moottoritie, mutta sitäkin antoisampi. Päästyämme merimaiseman tuntumaan Jannelle heräsi vastustamaton halu päästä dippaamaan itsensä hyytävään Japaninmereen. Teimme tiukan sormi-suuhun- sormi-ilmaan säähavainnon ja totesimme tuulen puhaltavan vaatimattomat 500 km/s. Pyyhkeelle ei siis liene tarvetta...

Jos Suomen sääolosuhteet olivat lähtiessämme julmat, Hokkaidon rannikkosää oli armoton ja hirviömäinen. Karkeasti sanoen näkyvyys oli paikoin täysin nolla. Siinä oli karskimmallakin pohjolan miehellä niskavillat pystyssä. Eipä aikaakaan, kun Hideaki osoitti ylettömän taitonsa pelastamalla koko autoseurueen kelin näkymättömäksi tehneeltä rekalta. Oli selvää, että Hideaki on oikeasti jonkinlainen logistinen ninja! Kiitos Akin taitojen saatoimme antautua tuomamme musiikin syleilyyn. Viikatteen sulosävelten soidessa saattoi kyynel tai pari vierähtää liikuttuneseen tilaan päässeen joukkueen poskille. Tämän peittelimme tosin luontevasti ja taidolla jääkärilaseja hyväksikäyttäen. Älkää kertoko kenellekkään.

Tuntien aurauksen jälkeen pääsimme sijaintiin, joka vaikutti otolliselta Jannen suunnitelemaa pulahdusta varten. Siispä vaatteet pois ja pesulle! Emme ole aivan varmoja, ottivatko japanilaiset ystävämme esitettyä aietta vakavissaan, mutta viimeistään riisuutumisriitti teki asian tolan perin selväksi. Muodostimme työnjaon, jonka johdosta Janne juoksi ilkosillaan kärjessä taisteluparinaan Matti videokameralla aseistettuna ja Leevi antaessa yläilmoista järjestelmäkamerallista tulitukea. Sotasaaliinaan ulvovan aallokon sylistä Janne toi aivan hyvän kiven. Taktinen vetäytyminen takaisin lumivallien päälle oli melkoinen ponnistelu ja vaati uskollisen taisteluparin tuuppausapua. Lumi oli todellakin "dick deep". Pahoittelumme, mutta videomateriaali on GEKADOS ja siihen on pääsy vain korkeimmilla auktoriteeteilla.

Hytistelyn jälkeen lämmittely oli paikallaan ja mikä olisikaan otollisempi paikka, kuin maailman pohjoisin sake-panimo? Sattuipa somasti, moinen löytyi juurikin matkamme varrelta. Tämä oli selvästikin suuren sotastrategi Hideakin ennalta suunnittelam juoni. Antoisan ja kiinnostavan kierroksen jälkeen koeajoimme perskohtaisesti panimon tuotteet. Kaikki 20 laatua. Kippistelimme kaikilla mahdollisilla kielillä, kunnes eteen tuli ylitsepääsemätön aukko sivistyksessä ja tyydyimme tavanomaisimpiin maljapuheisiin, sekä tervehdyksiin.

Lämmettyämme kylliksi jatkoimme matkaamme. Mutta voi! Kauhistuttava myrsky oli kahmaissut moottoritien valkoiseen syleilyynsä, joten jouduimme palaamaan kohti sisämaan suuntaan päästäksemme joskus perillekin. Tuntien raskas moottorimarssi palkittiin perille pääsynä. Kilpailu oli jo käyty, joten pääsimme suoraan ihastelemaan ja arvioimaan taiteilijoiden luomuksia. Perilläolo oli suoranainen helpotus, mutta joukkuetta kalvasi kevyt epätietoisuus paluulennon tulkinnanvaraisesta aikataulusta. Matka tulevaisuuteen oli hämärtänyt ajantajumme. Suureksi onneksi kohtasimme kanadalaisen englanninkielen opettajan, Alecin, joka sen kummempia ihmettelemättä kutsui meidät kotiinsa internetin valisevan tiedon äärelle. Mieli keveni välittömästi, sillä huomasimme lennon lähtevän vasta ihan kohta. Ylihuomenna tarkalleen ottaen. Tiedosta keventyneenä saatoimme osallistua jälleen uusiin Sayonara-juhliin.

Meidät oli kutsuttu vierailevina tähtinä tutustumaan paikallisen kisan veistäjiin. Ajattelimme tulevamme paikalle ja pitävämme matalaa profiilia, mutta pitkään ei sekään onnistunut. Jo ensimmäisissä seremonioissa saimme osaksemme kohtuuttoman määrän huomiota ja kiinnostusta. Tapasimme muun muassa kaksi joviaalia heppua korppeineen Kanadasta. Kaverukset olivat sattumoisin pokanneet kilpailun ensimmäisen sijan kyseisissä veistoissa. Kävi myös ilmi, että kyseiset herrat isännöivät lumenveistäjien kesken erittäin arvostettua lumenveistokilpailua Whitehorsessa, Kanadan Yuoknissa. Paikalla oli jälleen monikansallinen joukko taiteilijoita maailman ääristä. Ensimmäiset juhlat eivät vielä loppuneetkaan, kun meidät jo kutsuttiin seuraaviin bakkanaaleihin. Tässä vaiheessa Hideaki katsoi parhaaksi vetäytyä tatamille latautumaan. Mies suunnitteli ajavansa takaisin vielä saman yön aikana! Me siirryimme latautumaan hieman toisenlaisessa tunnelmassa paikalliseen pubiin. Pubissa jo Sapporossa tapaamamme kansainvälisen lumenveistojärjestön nokkamies kehaisi meitä "aikamoisiksi ambassadoreiksi". Mieltä ylentävän kommentin siivittäminä jatkoimme verkostoitumista lämpimissä tunnelmissa. Pääosin vaihdoimme kulttuuria uusien kanadalaisten ystäviemme, Alecin ja Hollyn, sekä muiden kilpailijoiden kanssa. Vuorokauden vaihduttua tapasimme Akin ja suuntasimme kulkumme takaisin Sapporoon. Ajomatka sujui edelliseen verrattuna inhimillisissä olosuhteissa ja eipä aikaakaan, kun raukeus valtasi ruhomme. Ragnarok koomasi ja Aki asettui aamua sarastavaa noutamaan. Veimme Chizurun kotiinsa ja pääsimme ehjin nahoin hyvin ansaitulle levolle.