14.2. Team Finland vapaalla

Heräsimme horteisissa merkeissä ja ehdimme juuri ja juuri aamiaiselle nauttimaan mukikaupalla tuoremehua. Aamukaffet joimme hotellin aulassa Saksan veistäjien kanssa rupatellen. Tunnelma oli aavistuksen haikea, näitä herroja -tai muitakaan veistäjiä- emme varmaan kohtaisi ihan heti naamatusten.

Chizuru ilmestyi aulaan pirteänä kuten aina ja hänellä oli meille hauskoja lahjoja ystävänpäivän kunniaksi. Koko edustusjoukkueemme palkittiin kustomoiduin t-paidoin ja mukiluurangoin, lisäksi joukkueen ainoa sinkku sai jännittävää paikallista viihdettä kevään yksinäisiin iltoihin jotka ovat sanomattakin gekados.

  

Pönöttelimme aulassa niin pitkään kuin mahdollista ja saimme hyvästeltyä suurimman osan kilpakumppaneistamme. Puoleltapäivin kipaisimme hakemaan matkatavaramme huoneista ja palasimme aulaan tilailemaan taksia.

Juna-asemalla meitä oli vastassa supermies Herman Leung ihanine vaimoineen. Lisäksi meitä hyvästelemään saapui meille jo 2012 tutuksi käynyt Masumi Hasegawa. Hemppa oli hiukan huolissaan junaan ehtimisestämme, mutta odotteluaikaa jäi kuitenkin runsaasti tupakin ja fotosession verran.

Jäähyväiset olivat varsin tunteelliset, meinasi ihan roska lentää silmään siinä hyvästellessä.

 



Junamatkasta ei ole kummempaa kerrottavaa, olimme aika väsyneitä.

Sapporossa Hideaki oli meitä vastassa asemalla. Hän toimitti matkatavaramme kotiinsa ja kaappasi Rashan mukaansa huoltotoimiin, me jäimme Chizurun kanssa ihmettelemään Sapporoa turistin näkökulmasta, KODAK!

Ensin nousimme sata kerrosta kohti yläilmoja, Sapporon JR-Towerin näköalatasanteelle. Ja hitto, kyllä sitä nähtävää olikin! Tornista näki koko kaupungin, sekä sitä ympäröivät vuoret.

Chizuru oli iloinen; hänellä oli kolme isoa ja arvostettua karvaista länkkäriä ystävänpäivän kavaljeereina.

JR-Tornissa oli myös eeppisin ja ylivoimaisesti hauskin sanitettitila jonka olemme kohdanneet: miestenhuoneen pisuaarilta oli uskomattomat näkymät kahteen eri ilmansuuntaan. Valokuvia napsittiin hyvässä hengessä ja komeat maisemat saivat tytötkin  kiinnostumaan poikien toiletista..

JR-Tornista selvittyämme suuntasimme Chizurun opastuksella kohti Sapporon syrjäkujia. Matkasimme epämääräisen matkan metrolla ja nousimme maanpinnalle jossain. Kohteenamme oli perinteinen Japanilainen ravintola, joka oli kokoa pieni Japanilainen yksiö. Matkalla huomasimme reissun rasitukset varsin kouriintuntuvana heikotuksena ja ehkä vähän eksyimmekin. Eräs vanha pariskunta johdatti meidät kuitenkin perille Mama-sanin ihmeelliseen tavernaan..

Tämä ravintola oli tilavuudeltaan ehkä 20 matalaa neliötä ja sisälsi baaritiskin lisäksi vain yhden pienen pöydän tosi pienessä alkovissa. Länkkärillä olikin hiukan taivuttelemista pöydän ääreen käydessä..

Väsymys kaikkosi kuitenkin pian ravitsevan ruuan, virkistävän mallasjuoman ja sydämmellisen seuran myötä.

Tarjolla oli muunmuassa sikaa, lammasta, lehmääkin ehkä, jänniä sieniä ja juuria, sekä valasta. -Joo-o, valasta. Se oli tummaa, väkevää, aika hyvää, mutta todella kaihoisan makuista. Kun kysyimme mikä valas oli kyseessä, vastaus oli "iso".

"Mama-san"(oikealla) oli ihmeellinen kokki ja mahtava emäntä. Kun poistuimme ravintolasta hän jäi vilkuttamaan pihalle, mahdollisesti koko yöksi. Kello oli vasta hiukan, joten me suuntasimme metrolla kohti Sapporon keskustaa ja vanhaa tuttua Bossa-jazzbaaria. Maistoimme drinksut tai parit.

Bossasta jatkoimme vielä pienempään ja hämyisempään paikkaan jonka nimi on kadonnut aikaan ja avaruuteen. Hideaki tunsi paikan omistajan ja vakuutti meidät hyvästä menosta.

Tämä klubi oli käytännössä pitkä huone, jota jakoi baaritiski. Paikalla ei ollut muita asiakkaita, mutta styge soi kivasti ja Sapporobensa virtasi. Omistaja sattui olemaan myös ehta DJ, joten Rasha tilasikin välittömästi hiukan eteläamerikkalaisia rytmejä ja aloitti bileet baaritiskillä.

Tämän jälkeen olikin voimat aika finaalissa. Tilasimme taksin ja hurautimme Akin luokse nukkumaan.
Taisimme nukkua jopa useita tunteja.