Pohjolan lähettiläät

Aamu alkaa A:lla. Jo totuttuun tapaan heräsimme muutaman unisilmäyksen jälkeen valmiiksi katettuun aamiaispöytään. Aamiainen vedettiin pikatahtiin ja ennen kun huomasimmekaan istuimme Hideakin supertoyotaan suuntana pohjoinen Nayoro. Aki halusi viedä meidät katselemaan hieman nuoremman lumenveistokilpailun hedelmiä ja palkintojen jakoa. Iloiseen seurueeseemme mukaan lyöttäytyi myös suomenkielen kurssilta tutuksi tullut Chizuru. Päätimme ajaa maisemareittiä Hokkaidon länsirannikkoa pitkin. Reitti oli pidempi, kuin moottoritie, mutta sitäkin antoisampi. Päästyämme merimaiseman tuntumaan Jannelle heräsi vastustamaton halu päästä dippaamaan itsensä hyytävään Japaninmereen. Teimme tiukan sormi-suuhun- sormi-ilmaan säähavainnon ja totesimme tuulen puhaltavan vaatimattomat 500 km/s. Pyyhkeelle ei siis liene tarvetta...

Jos Suomen sääolosuhteet olivat lähtiessämme julmat, Hokkaidon rannikkosää oli armoton ja hirviömäinen. Karkeasti sanoen näkyvyys oli paikoin täysin nolla. Siinä oli karskimmallakin pohjolan miehellä niskavillat pystyssä. Eipä aikaakaan, kun Hideaki osoitti ylettömän taitonsa pelastamalla koko autoseurueen kelin näkymättömäksi tehneeltä rekalta. Oli selvää, että Hideaki on oikeasti jonkinlainen logistinen ninja! Kiitos Akin taitojen saatoimme antautua tuomamme musiikin syleilyyn. Viikatteen sulosävelten soidessa saattoi kyynel tai pari vierähtää liikuttuneseen tilaan päässeen joukkueen poskille. Tämän peittelimme tosin luontevasti ja taidolla jääkärilaseja hyväksikäyttäen. Älkää kertoko kenellekkään.

Tuntien aurauksen jälkeen pääsimme sijaintiin, joka vaikutti otolliselta Jannen suunnitelemaa pulahdusta varten. Siispä vaatteet pois ja pesulle! Emme ole aivan varmoja, ottivatko japanilaiset ystävämme esitettyä aietta vakavissaan, mutta viimeistään riisuutumisriitti teki asian tolan perin selväksi. Muodostimme työnjaon, jonka johdosta Janne juoksi ilkosillaan kärjessä taisteluparinaan Matti videokameralla aseistettuna ja Leevi antaessa yläilmoista järjestelmäkamerallista tulitukea. Sotasaaliinaan ulvovan aallokon sylistä Janne toi aivan hyvän kiven. Taktinen vetäytyminen takaisin lumivallien päälle oli melkoinen ponnistelu ja vaati uskollisen taisteluparin tuuppausapua. Lumi oli todellakin "dick deep". Pahoittelumme, mutta videomateriaali on GEKADOS ja siihen on pääsy vain korkeimmilla auktoriteeteilla.

Hytistelyn jälkeen lämmittely oli paikallaan ja mikä olisikaan otollisempi paikka, kuin maailman pohjoisin sake-panimo? Sattuipa somasti, moinen löytyi juurikin matkamme varrelta. Tämä oli selvästikin suuren sotastrategi Hideakin ennalta suunnittelam juoni. Antoisan ja kiinnostavan kierroksen jälkeen koeajoimme perskohtaisesti panimon tuotteet. Kaikki 20 laatua. Kippistelimme kaikilla mahdollisilla kielillä, kunnes eteen tuli ylitsepääsemätön aukko sivistyksessä ja tyydyimme tavanomaisimpiin maljapuheisiin, sekä tervehdyksiin.

Lämmettyämme kylliksi jatkoimme matkaamme. Mutta voi! Kauhistuttava myrsky oli kahmaissut moottoritien valkoiseen syleilyynsä, joten jouduimme palaamaan kohti sisämaan suuntaan päästäksemme joskus perillekin. Tuntien raskas moottorimarssi palkittiin perille pääsynä. Kilpailu oli jo käyty, joten pääsimme suoraan ihastelemaan ja arvioimaan taiteilijoiden luomuksia. Perilläolo oli suoranainen helpotus, mutta joukkuetta kalvasi kevyt epätietoisuus paluulennon tulkinnanvaraisesta aikataulusta. Matka tulevaisuuteen oli hämärtänyt ajantajumme. Suureksi onneksi kohtasimme kanadalaisen englanninkielen opettajan, Alecin, joka sen kummempia ihmettelemättä kutsui meidät kotiinsa internetin valisevan tiedon äärelle. Mieli keveni välittömästi, sillä huomasimme lennon lähtevän vasta ihan kohta. Ylihuomenna tarkalleen ottaen. Tiedosta keventyneenä saatoimme osallistua jälleen uusiin Sayonara-juhliin.

Meidät oli kutsuttu vierailevina tähtinä tutustumaan paikallisen kisan veistäjiin. Ajattelimme tulevamme paikalle ja pitävämme matalaa profiilia, mutta pitkään ei sekään onnistunut. Jo ensimmäisissä seremonioissa saimme osaksemme kohtuuttoman määrän huomiota ja kiinnostusta. Tapasimme muun muassa kaksi joviaalia heppua korppeineen Kanadasta. Kaverukset olivat sattumoisin pokanneet kilpailun ensimmäisen sijan kyseisissä veistoissa. Kävi myös ilmi, että kyseiset herrat isännöivät lumenveistäjien kesken erittäin arvostettua lumenveistokilpailua Whitehorsessa, Kanadan Yuoknissa. Paikalla oli jälleen monikansallinen joukko taiteilijoita maailman ääristä. Ensimmäiset juhlat eivät vielä loppuneetkaan, kun meidät jo kutsuttiin seuraaviin bakkanaaleihin. Tässä vaiheessa Hideaki katsoi parhaaksi vetäytyä tatamille latautumaan. Mies suunnitteli ajavansa takaisin vielä saman yön aikana! Me siirryimme latautumaan hieman toisenlaisessa tunnelmassa paikalliseen pubiin. Pubissa jo Sapporossa tapaamamme kansainvälisen lumenveistojärjestön nokkamies kehaisi meitä "aikamoisiksi ambassadoreiksi". Mieltä ylentävän kommentin siivittäminä jatkoimme verkostoitumista lämpimissä tunnelmissa. Pääosin vaihdoimme kulttuuria uusien kanadalaisten ystäviemme, Alecin ja Hollyn, sekä muiden kilpailijoiden kanssa. Vuorokauden vaihduttua tapasimme Akin ja suuntasimme kulkumme takaisin Sapporoon. Ajomatka sujui edelliseen verrattuna inhimillisissä olosuhteissa ja eipä aikaakaan, kun raukeus valtasi ruhomme. Ragnarok koomasi ja Aki asettui aamua sarastavaa noutamaan. Veimme Chizurun kotiinsa ja pääsimme ehjin nahoin hyvin ansaitulle levolle.

Me, seremoniamestarit

Aamu valkeni ja kaupunki heräsi tavanomaiseen, vilkkaaseen arkeensa. Ragnarokkin huoneissa herätyskellot olivat kuitenkin vaiti vielä jonkin aikaa. Saimme ensimmäisen kerran koko reissun ajan nauttia aamu-unisuudestamme. Tosin emme pitkään, sillä 10:30 piti olla jälleen veistoalueella. Tiedossa oli edustustehtäviä juhlallisuuksien muodossa. Veistopaikalta meidät ohjattiin valtavan Taj Mahal-lumipalatsin juurelle, jossa alkoi odotus. Joukkueet ottivat kuvia toisistaan ristiin rastiin ja tunnelma oli kaikin puolin lämmin. Ennen pitkään meidät käskettiin aakkoselliseen järjestykseen ja jonoon palatsin reunustalle. Tästä marssimme tovin odotuksen perästä palatsin edustalla olevalle lavalle torvisoittokuntien ja ylistyssanojen saattelemina. "Finland, the land of thousand lakes, exceptionally good social helthcare and all around good guys...". Edessä oli veistotapahtuman alusta tutuksi tullutta loputtomalta tuntuvaa pönöttelyä ja aplodeerausta.

Hong Kong vei voiton tavattoman omaperäisellä, lohikäärme-aiheisella työllään. Taas. Honkkarin joukkueen tasosta kertoo jotain heidän kilpailumeriittinsä: kansainvälisenä kilpailu on ollut olemassa 39 vuotta, joista team honkkari on osallistunut kilpailuihin 37 kertaa ja voittanut mestaruuden 30 kertaa. Mielestämme merkittävimmät sijoittujat olivat 2. ja 3. joukkue, eli Ruotsi ja Liettua. Tämä lämmitti meitä suunnattomasti, sillä annoimmehan me äänemme juuri näille kahdelle joukkueelle. 4. ja 5. sija menivät Thaimaalle ja Singaporelle.

Ensimmäisen pönöttelytilaisuuden jälkeen siirryimme suoraan seuraavaan vastaavaan. Veistäjien taukotuvassa meitä odotti isokenkäisten lisäksi valtaisan hyvää ruokaa ja ehkä vähän palan painikettakin. Kippis kajahteli kaikilla kielillä, yhdessä ja erikseen. Jahka päivän aloittaneet seremoniat oli lusittu, siirryimme hotellille ja pakkasimme maallisen omaisuutemme kapsäkkeihin ja latasimme laukut Hideakin autoon ja suunnistimme kohti taivaita; Aki nimittäin vei meidät Sapporon legendaariselle mäkihyppytornille. Matka ylös oli näin korkeita paikkoja hyvällä muistaville ukkeleille kohtuu kuumottava. Mutta ne näkymät, voi veljet! Tornin huipulla sijaitsevasta näköalaravintolasta haimme sumpit ja väitteen mukaan Sapporon parhaat pehmis-töötit. Suut makiaina jäimme ihmettelemään sitä aivan päräyttävää maisemaa, joka avauti näköluukkujemme eteen. Keli oli suotuisa ja näimmekin yli 80 kilometrin päässä olevia vuoristoja! Sapporon mäkikotkain pesältä suunnistimme mäen läheisyydessä olevaan Shintolais-pyhättöön, jossa suoritimme ohjeistetun sielunpuhdistusoperaation. Ei vara venettä kaada! Nirvanan saavuttamisen jälkeen Aki heitti meidät takaisin keskustaan ja suuntasi kotiinsa skypetuntia pitämään.

Shintolaisen pyhimysten saattelemana kömmimme takaisin hotellille tuijottelemaan näköradiosta hieman maallisempia asioita. Ilahtuneena ensimmäisestä länkkärille tavanomaisesta rentoutumisriitistä ihmettelimme japanin mitä ihmeellisintä televisiomaailmaa. Kyyneleet silmistä tulvien huutonauroimme todettuamme japanilaisten omalaatuisen otteen mainosmaailmaan. Nippon kazauwa!

Toivuttuamme säihkyvän mainosmaailman aiheuttamista spastisista kohtauksistamme olikin jo aika suunnistaa kohti seuraavia juhlallisuuksia. Tällä kertaa kyseessä oli onneksi epävirallisemmat pidot. Kyseessä oli niinkutsuttu Shabu Shabu - ravintola. Karkeasti suomennettuna se tarkoittaa "lihaa naamaan". Vaivaisen 4000 rahan yksilöhintaan saimme syödä ja juoda ämpäräittäin. Läski lotisi ja iloliemi virtasi. Tämä oli meidän osaltamme viimeinen kerta, kun olisimme samassa tilassa meidän kilpakumppaneiden kanssa ja tunnelma oli kaiken iloisuuden alla jopa hieman haikea. Yhteystietoja vaihdettiin ja tarinaa iskettiin. Poikkesimme illan mittaan myös eräässä australialaisessa sporttibaarissa, jossa törmäsimme Portlandin joukkueen eversti semper-fi Charlieen ja hänen vaimoonsa. Päätimme ottaa yhdet oluet poikkeuksellisen leveähymyisessä seurassa. Viidennen tuopin jälkeen tilasimme taksin ja suuntasimme uuteen majoituspaikkaamme Hideakin lukaaliin. Säästimme kallisarvoista turistiaikaamme ja vähiin huvenneita jenkuloitamme. Tästä vieraanvaraisuuden osoituksesta olemme Hideakille ikuisesti kiitollisia!

Kuumia naamarättejä ja perspesureita

[Edit: Rakkaat lukijat, jälleen esitämme äärettömät pahoittelumme päivittelyyn syöpyneestä katkoksesta. Palattuamme kotomaahan jouduimme nimittäin laiminlyötyjen velvollisuuksien kurimukseen, jonka syövereistä paluu vei aikansa. Lemppasimme velvollisuudet hetkeksi ja kirjoitimme tämän blogin päätökseen elämän ryvettäneen ulkomuistin sekä muistiinpanojemme perusteella.]



Viimeinen veistopäivä toi tullessaan uusia tunteita. Vielä oli aivan kamalasti töitä jäljellä... Mutta siitä viis, kelin ja aikarajoitteiden puitteissa meillä oli edessämme ensimmäinen järkevä veistopäivä! Varistelimme edellisen yön miniatyyriunet harteiltamme, suoritimme nopean kenkien ja sukkien kuivatuksen hiustenkuivaajaa apuna käyttäen ja teimme pikaisen lähestymissuunnitelman. Päivän työaikataulu oli selvä; työtä tauotta. Tai niinhän me luulimme. Tuttuun totuttuun tapaan työmme keskeytyi tuon tuostakin yleisön meitä kohtaan osoittaman kiinnostuksen takia. Sattui siinä väen seassa muutama yrityspamppukin vastaan tulemaan. Japan Airlinesin vtj nyt yhden mainitaksemme... Regulaarin kansan lisäksi kevyttä kummastusta aiheutti Kiinan televisiouutisten työryhmä, jonka kuvaaja päätti hetken mielijohteesta syöksyä kamera edellä suoraan veistoksemme uumeniin, pelästyttäen erään joukkueemme karvaturvista pahemman päiväisesti... Peljästyksestä toivuttuamme olimme sen verran hövelillä tuulella, että annoimme kommunistisen kansantasavallan liberaalille toimitukselle pienimuotoisen haastattelun. Nimesivät meidät kylmän ilman spesialisteiksi.

Kiireemme oli yleisövierailujen lomassa sen verran tiukka, että ruokatunti jäi olemattomaksi. Intialaisten rahoittaja ja hyväntekijä oli tapansa mukaisesti valmistanut aitoa kotikeittiön ruokaa. Tarjolla oli Intian lahja kulinaristeille ympäri maailman; currya! Lohduttoman herkullinen tarjoilu sai pojat polvilleen, mutta kiire ja työ tulivat edelle. Matti kauhoi curryt naamaan sekunneissa. Janne ja Leevi tyytyivät mehudieettiin. Samassa yhteydessä täytimme osamme veistäjille osoitetusta velvollisuudesta: jokaisella joukkueella oli jaettavanaan 6 pistettä, jotka noteerattiin tuomariston varsinaisesta pisteytyksessä. Pisteet annettiin suljetulla äänestyksellä. Mahat enemmän tai vähemmän täysinä jätimme muut, osa jo työnsä valmiiksi saaneet veistäjät jatkamaan pitoja ja palasimme taistelutantereeksi muodostuneelle veistopaikalle. Täällä ratkeaisi kehtaammeko palata kotiin, vai onko kohtalomme ryömiä kiven alle häpeämään.

Ilta pimeni ja kello kävi. Työtä oli tehtävänä vielä aivan liikaa ja jouduimmekin jättämään yleisön viihdytyksen hieman vähemmälle. Oikeastaan niin vähälle, ettei kanssakäymistä ihmisten kanssa enää juuri harrastettu. Meille oli tarjottu aivan upea tilaisuus vierailla Hideakin suomenkielen luennolla, mutta kuten yleisökin, myös luentovierailu sai jäädä. Jäätikkölasit silmille ja kuurat naamalle! Aikamme riehuttua meidät yllätettiin iloisesti! Suomenkielen opiskelijat tekivät muhamedit ja tulivat kuin tulivatkin vuorelle. Sydämemme herkistyi ja päätimme uhrata heille pienen sirpaleen niin kovin vähiin huoenevaa aikaamme. Ja hyvä niin, saimme Sapporo-merkkistä tehojuomaa ja iloista juttuseuraa. Power Ranger -oloissa siirryimme viimeiselle tunnille. Tiesimme, ettei työmme laatu vie meitä mitaleille, mutta habitus... se habitus. Se jäi ikuisesti eloon japanilaisten mieliin ja pienikokoisiin kehoihinsa nähtynä yllättävän suuriin sydämiin. Hakkasimme päälle kuin Sven Dufva konsanaan. Kynsin hampain, petkelein ja raspein. Ja raivolla. Yleisö mylvi kannustuksia ja tästä aiheutunut meluvalli valoi meihin sisua, jolla puristimme viimeisetkin luovuutemme rippeet ja mehut. Yötaivaan halkaisi megafoneista tullut särisevä huuto "Sculpting time is up! Clean your areas!".

Istuimme jälleen eilisestä tutussa grilliravintolassa, Kinchanissa. Seuraksi meille oli lähtenyt osa suomenkielen luokasta. Keskustelu sorisi savuisessa ympäristössä, mutta kolme karvaturpaa olivat vaiti. Onnen, hämmennyksen ja väsymyksen sekainen olotila tarjosi melko paljon hämmennystä. Nousimme kuitenkin olotilojen yläpuolelle ja saimme itsestämme jälleen kutakuinkin seurapiirikelpoisia. Opimme ympäröivän seurueen nimet ja liityimme parhaamme mukaan keskusteluihin. Eräs seurueeseen kuulunut rouvas-henkilö kertoi olevansa ammatiltaan hieroja. Siis, ihan oikea hieroja, ei mikään fetissihieroja... Tämän kuultuamme päätimme sovelluttaa hänen taitojaan raskaan työn uurtamiin harteisiimme. Ah, onnea!

Aivan hienon illan päätteeksi paarustimme takaisin hotellille. Väsymys oli siirtymässä uudenkaltaisen hysterian tasolle. Istuimme hetken ajan sohvilla ja koomasimme. Hyvän koomailun keskeytti käsittämätön naurun remakka, joka kantautui vessan suunnalta. Yksi joukkueen jäsenistä oli livahtanut vessaan kokeilemaan japanilaisen saniteettitietokoneen toimintaa. Toinen joukkueemme jäsenistä halusi myös kokeilla kyseistä tekniikan ihmettä, mutta saattoi ehkä ymmärtää sen toiminnan hieman väärin. Jos, rakkaat lukijat ihmttelette päissänne, onko perspesurista naamapesuriksi, älkää ihmetelkö enää. Kyllä on. Hysteria levisi koko joukkueeseen kuvatessamme iloista tapahtumaa erilaisin muodoin. Nyt olemme varmasti nähneet kaiken. Vaivuimme kuolemankaltaiseen uneen.